Edelläkäyntiä harrastan nytkin. Olen mukana historian ensimmäisessä työskentelyssä, jossa kirkon työntekijöille koulutetaan Wikipedian päivittämistä. Osallistujaporukka koostuu lähinnä tiedotuspuolen ihmisistä, ja pääosa lienee Kirkkohallituksen leivissä. Olen ryhmän ainut seurakunnan hengellisessä virassa oleva työntekijä. Sinällään mielenkiintoinen tilanne sekin. Työskentely on prototyyppiluontoinen, mutta ajatuksia herättävä yhtä kaikki. Wikipedia on yhä enenevässä määrin käytetyin tietolähde, joten lienee perusteltua, että kirkko pitää huolen itseään koskevien sisältöjen paikkansapitävyydestä. Toivottavasti tämä ajatus kantaa, ja itsekin tulisi pidettyä tahtia yllä näissä asioissa.

Työskentelyn ohessa olemme myös miettineet, saako työmme rauhan Wikipediassa, vai iskeekö vandalismi tai muu muokkaus päälle. Kouluttajamme sanoi, että kirkko tekee tässä rohkean ratkaisun, luovuttaessaan tiedon avaimet pois omista käsistään. Aika näyttäköön, oliko tämä tuhoon tuomittu yritys vai rohkea harppaus oikeaan suuntaan. Vain tehdyt ratkaisut ovat kuitenkin oikeita.

Opintojen jälkeinen työelämään siirtyminen kävi melkein kuin elokuvissa. Hakemuksia lähti melkoinen pinkka, parissa haastattelussa kävin, pari peruutinkin. Yhdestä työtodistuksen pyynnöstä aukesi keskustelu, joka päättyi lopulta siihen, että minulle tarjottiin paikkaa Diakonissalaitokselta ainakin elokuulle saakka, ja tuon paikan otin vastaankin. Valmistumispäivänä (perjantai), itse asiassa valmistumisjuhlan aikana, olin saanut soiton ja tekstiviestin Loimaan seurakunnasta, johon minut kutsuttiin haastatteluun seuraavaksi maanantaiksi. Pari tuntia haastattelun jälkeen soi jälleen puhelin, ja sain tiedon, että minua esitetään virkaan valittavaksi, ja että kirkkoneuvosto päättää asiasta seuraavan viikon tiistaina. Esitys on kuitenkin melko pitävä, ja olikin aika valmistautua henkisesti viran vastaanottamiseen ja Loimaalle muuttoon. Neuvoston päätös oli odotettu, ja sovin aloittavani työt vuoden ensimmäisenä maanantaina. Seuraavana päivänä oli tiedossa vuokra-asunto, ja sitä seuraavana oli suullinen sopimus vuokraamisesta tehty.

Nyt on koeaika lopuillaan, tulevaisuus edessä. Katsotaan, mitä se tuo tullessaan.

Vuoden aikana pitäisi myös saada paljon aikaan, esimerkiksi se paljon puhuttu opinnäytetyö ja tällä hetkellä vielä lähes sadan opintopisteen edestä opintoja. Ja kun tavoitteena on vielä tehdä kaikki mahdollisimman hyvin, on koulussakin vielä tekemistä yllin kyllin. Tähän kun vielä lisätään töiden teko koulun ohella ja mahdollisen tulevan työpaikan etsiminen, ei aika käyne jatkossa(kaan) pitkäksi.

Pitkälle on kuitenkin jo nyt päästy, siitä voi olla itseensä tyytyväinen jo tässä vaiheessa. Yhtään opintosuoritusta ei ole rästissä, enkä niitä aio jatkossakaan rästiin jättää. Se riittäköön tavoitteeksi tällä hetkellä.

Kaksi vuotta sitten olivat pääsykokeet suhteellisen lähellä. Rehellisesti voin sanoa, etten yhtään muista, mitä ajattelin tai miltä tuntui. Kaipa sitä jotenkin levollisena odotteli junaa Tampereelta(Toijalasta) Kyrölään. Pohjimmaisia ajatuksia taisi olla, että jos minut opiskelemaan halutaan, sitten pääsen kouluun. Jos ei haluta, ei minun ole tarkoituskaan olla siellä. En muista, ajattelinko enemmän yläkertaa vai koulua, ehkä molempia.  Pääsykoepäivästä en paljoa muista, en esimerkiksi tunnista yhtään opiskelutoveria pääsykokeista. Hyvin ne kuitenkin taisivat mennä…

Muistan joskus, ehkäpä juuri tuolla nimenomaisella junamatkalla, Järvenpäässä pysähtyessäni katselleeni ympärilleni ja ihmetelleeni, missähän pikkukaupungissa sitä mahdetaan olla. Ero Tampereeseen oli melkoinen. Täältä kuitenkin itseni löysin, ja kotikuntani on ollut Järvenpää elokuusta 2006 alkaen. Eipä tämä ihan niin pikkukaupunki ollutkaan. =)

Jo alusta alkaen meille tehtiin suhteellisen selväksi, ettei helpolla tule pääsemään. Erot muihin sosiaalialan ammattikorkeakouluihin ovat ainakin kuulopuheiden perusteella huomattavia. Diakissa korostetaan yhteisöllisyyttä, ja ryhmäilmiöiden tukemiseen käytetään yllättävän paljon energiaa. Tämän kyllä huomaakin, ja yhteishenki opiskelijoiden kesken on äärimmäisen hyvä. Erityisesti alkuvaiheissa kanssaopiskelijat tuntuivat lähinnä hypersosiaalisilta, ja ystävyyssuhteiden muodostumisnopeus sen mukaista. Jossain mielessä koulusta tulee mieleen käymäni aliupseerikurssi, jossa tiukoilla edellytyksillä saatiin aikaan erittäin vahva ryhmäytyminen.

Paljon on joukkoon mahtunut turhautumistakin, mutta juuri yhteishengen avulla niistä on useimmiten päästy yli. Matkalla on joukko harventunut, mutta vastapainoksi on mukaan saatu vierailevia vahvistuksiakin. Ensimmäisen vuoden jaksot jättivät melko vahvan kysymyksen: “Mistä tässä sopassa oikein on kyse?”, mutta ainakin itselleni on ollut hyödyksi toisen opiskeluvuoden pitkien kokonaisuuksien kokoava ote. Ilmiölähtöinen ote, jota Diakissa harrastetaan, on ainakin itselleni toimiva malli opiskella. Käydään läpi yhteen asiakokonaisuuteen liittyvät asiat kerralla, ja sitten siirrytään seuraavaan. Toisen vuoden “Lapsuus ja Nuoruus” sekä “Mielenterveys ja Päihteet” -jaksot käsittelivät juuri mainittuja aiheita ja niihin liittyviä sosiaalityön kuvioita enemmän tai vähemmän tasapainoisesti. Ensi vuonna on vielä edessä “Monikulttuurisuus” ja “Työ, työyhteisöt ja johtaminen”.

Viimeinen kokonainen opiskeluvuosi siintää vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta erityisesti opinnäytetyön muodossa se on koko ajan mielessä. Elokuun puoliväli tulee kuitenkin yllättävän nopeasti vastaan. Sitä ennen on aikaa siirtää opittua oikeasti käytäntöön, kukin omassa työympäristössään.

Hyvää kesää!

Otsikon toteamus tuli vastaan eilen, kun olin keikkahommissa Helsingin Diakonissalaitoksen lasten intensiivihoidon osastolla. HDL on viimeisin työnantajani, jonka leipää on tarkoitus pureskella koulun ja kesätöidenkin ohessa. Ensikosketus eilen iltavuorossa tuntui mielenkiintoiselta, haastavalta, mutta mielekkäältä. Katsotaan, miltä näyttää muutaman vuoron jälkeen. Töitä ainakin näyttäisi riittävän, päätellen puhelimen soinnista ja tulleista viesteistä. Matka vain hiukan harmittaa, edessä on aina vähintään junamatka Pitäjänmäkeen.

En ole vieläkään oikein varma, onko mielenterveystyö minun juttuni, mutta kummasti sieltä suunnalta näytän itseni löytävän. Nytkin kutkuttelee mielessä ajatus hakeutua keikkatöihin Järvenpäässä sijaitsevaan, psyykkisesti oireileviin lapsiin erikoistuneeseen lastenkotiin. Samoin opinnäytetyötäni mietin, ja joku mielenterveystyön ja seurakuntaelämän yhdistävä aihe kiinnostaisi tällä hetkellä erityisesti.

Harjoittelu alkaa olla lopuillaan, ja haikella mielin olen lähdössä. Ehkä koululta aukeaisi sijaistarpeen myötä mahdollisuus käydä silloin tällöin kääntymässä. :) Nyt on kuitenkin tullut aika siirtyä eteenpäin. Kesätöiden kautta kohti monikulttuurista ammatillisuutta ja seuraavaa harjoittelu sen tiimoilta. Katsotaan, mihin elämä kuljettaa…