“Ai sairaalakoulussa?”

Kun mainitsee olevansa harjoittelussa sairaalakoulussa, saa yleensä yhden tai useamman katseen osakseen. Jotain asioista tietävät ovat useimmiten enemmän tai vähemmän kauhuissaan, osalle joutuu selittämään juurta jaksaen, mistä on kyse. Kaikkein paras joukko ovat kuitenkin ne, jotka oikeasti tietävät, mistä asioissa on kyse. Useimmat jälkimmäisen joukon edustajista puhuvat sairaalakoulusta pelkkää hyvää. Itsellänikään ei ole mitään pahaa sanottavaa ainakaan nykyisestä harjoittelupaikastani, muista sairalaakouluista en tiedä.

Otsikon toteamus tuli vastaan eilen, kun olin keikkahommissa Helsingin Diakonissalaitoksen lasten intensiivihoidon osastolla. HDL on viimeisin työnantajani, jonka leipää on tarkoitus pureskella koulun ja kesätöidenkin ohessa. Ensikosketus eilen iltavuorossa tuntui mielenkiintoiselta, haastavalta, mutta mielekkäältä. Katsotaan, miltä näyttää muutaman vuoron jälkeen. Töitä ainakin näyttäisi riittävän, päätellen puhelimen soinnista ja tulleista viesteistä. Matka vain hiukan harmittaa, edessä on aina vähintään junamatka Pitäjänmäkeen.

En ole vieläkään oikein varma, onko mielenterveystyö minun juttuni, mutta kummasti sieltä suunnalta näytän itseni löytävän. Nytkin kutkuttelee mielessä ajatus hakeutua keikkatöihin Järvenpäässä sijaitsevaan, psyykkisesti oireileviin lapsiin erikoistuneeseen lastenkotiin. Samoin opinnäytetyötäni mietin, ja joku mielenterveystyön ja seurakuntaelämän yhdistävä aihe kiinnostaisi tällä hetkellä erityisesti.

Harjoittelu alkaa olla lopuillaan, ja haikella mielin olen lähdössä. Ehkä koululta aukeaisi sijaistarpeen myötä mahdollisuus käydä silloin tällöin kääntymässä. :) Nyt on kuitenkin tullut aika siirtyä eteenpäin. Kesätöiden kautta kohti monikulttuurista ammatillisuutta ja seuraavaa harjoittelu sen tiimoilta. Katsotaan, mihin elämä kuljettaa…

Normaaliutta etsimässä

Kaksi viikkoa harjoittelusta on takana. Psykiatrinen sairaalakoulu on harjoitteluympäristönä ajoittain hyvin haastava, mutta myös palkitseva. Koulun oppilailla on kaikilla vähintään yksi mielenterveyden häiriö diagnosoituna, ja useimmat heistä ovat myös potilaina nuorisopsykiatrian osastoilla. Syitä ja diagnooseja on monia, mutta kaikilla on oma syynsä koululla olemiseen. Koulu edustaa heille pääsääntöisesti normaaliutta, osalle välttämätöntä pakkoa, mutta kuitenkin on olennainen osa “normaalia” elämää.

Pari viikkoa noita nuoria katselleena en voi kuin todeta, että ehkä meistä yhden jos toisenkin sietäisi käydä psykiatrisessa osastohoidossa jossain elämänsä vaiheessa. Harjoittelun kanssa yhtä aikaa olen tehnyt rippikoulutöitä, enkä kyllä aina pysty erottamaan, kumman ryhmän kanssa ollaan tekemisissä. Etukäteen voisi ajatella, että mielenterveyden häiriöön hoitoa saavien ryhmä olisi jotenkin vaikea, “haastava” ja vaikka mitä. Tosin yhtä lailla sitä on lähes mikä tahansa ryhmä yläasteikäisiä. Jos otetaan vaikka parikymmentä 15-vuotiasta, kuten rippikoulussa, ei varmasti löydetä koherrentisti hyvin käyttäytyviä ja innokaita nuoria, vaan täysin eri tavoin eri asioihin suhtautuvia murrosikäisiä. Sama ilmiö toistuu sairaalakoulussakin. Tämä on ollut minulle eräs suurimmista opeista harjoittelun puitteissa tähän saakka.

Olen antanut itselleni luvan käyttää ainakin jonkun verran aikaa tämän harjoittelun puitteissa sen miettimiseen, olenko valmis ja halukas työskentelemään jossain vaiheessa mielenterveystyössä. Vielä en osaa siihen sanoa juuta tai jaata. Sen kuitenkin tiedän, että mielenterveyden häiriöistä kärsiviin lapsiin, nuoriin ja aikuisiin tulen aivan varmasti törmäämään, tein sitten töitä millä kentällä tahansa. Tuota ajatellen on tämä harjoittelu liki parasta mahdollista harjoittelua. Erityisesti rippikoulutyötä silmällä pitäen on myös “erilaisten oppijoiden” kanssa työskentely varmasti palkitsevaa myös jatkossa. Yli puolilla koulun oppilaista on erityisopetuspäätös, ja muutkin ovat varmasti jollain tasolla erityisen tuen tarpeessa oppimisessaan.

On aika hiljaa kiittää…

… ja kättä puristaa / Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa. / Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin. / Teille laulamme nyt näkemiin. ..

Viikot vierähtivät, ja näin ollaan tultu pisteeseen, että harjoitteluvaihe on päättynyt. Tänään olimme harjoittelija- ja ohjaajajoukolla Kirkkoherran kanssa lounaalla, ja siinä tuli päälimmäisiä tuntoja purettua. Maanantaina olisi aika palata koulunpenkkiin, tosin vain päiväksi. Paljon hyviä muistoja ja kokemuksia jää käteen. Matkan varrella tuli vastaan paljon hienoja ihmisiä, joiden työskentelystä oli ilo oppia. Äärimmäisen hieno kokemus kaiken kaikkiaan, ja negatiivista on vaikea löytää. Suurin oppi harjoittelusta tulee varmasti jälkikäteen, ja pureskelu jatkunee vielä pitkään. Toisaalta sorvin ääreen tulee palailtua tännekin suuntaan useaan otteeseen, varhaisnuorten hiihtolomaleirin ja rippikoulujen tiimoilta.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin – täältä tähän. Tämä blogi palannee ilmoille keväämmällä, silloin uusin teemoin ja uusin haastein, kun vuorossa on Mielenterveys ja Päihteet -opintojakso.

Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa.
On joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa.
On yksi, joka pysyy, kaiken ymmärtää:
Jeesus vierellemme aina jää

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Joskus kannattaa olla siellä, missä tapahtuu ja saada suunsa auki oikeaan aikaan. Noin kahden tunnin aikajaksolla olin suullisesti hakenut kesätöitä Malmin rippikoulutyöstä, minut oli haastateltu ja valittu. Kaikki ilman papereita. Tässä alkaa olla jo paperittoman toimiston makua. :) Luvassa on kolme rippileiriä kesä- ja heinäkuun aikana sekä ennakkokokoontumisia ja muita valmistavia juttuja kevään aikana.

\o/ \o/ \o/

Viime kesän olin Järvenpäässä vastaavissa töissä, ja varmasti olisin sinne nytkin päässyt, mutta haku sinne on alkamassa vasta tämän kuun aikana, ja toisaalta vaihtelu virkistää ja näin saa vähän näkökulmaa muihinkin toimintamalleihin. Kevättä ja kesää odotellessa.

Sillä lailla

Tampere, ja siellä Vakoilumuseo, Hämeenkadun Rax ja Hakametsä on nyt nähty. Retki meni hyvin, ja isät ja pojat, sekä jokunen tyttökin tuntuivat viihtyvän. Lätkäpeli ei sinällään ainakaan allekirjoittaneessa herättänyt kovin suuria tunteita, mutta saipa ne edes kolme maalia tehtyä. Ja Jokerit voitti, mikä lienee Helsingin suunnasta tulleille positiivinen asia.

Bussimatkat menivät mp3-soittimen napit korvissa ja mukiinmenevän kirjan parissa. Totesin, että Creativen korvan sulkevat kuulokkeet ovat vähän turhankin hyvät, kahteen kertaan huomasin, että joku puhuu edessä jotain vasta, kun näin henkilön mikrofoni kädessä. Pidettiin siinä sitten tietokilpailua Tampereesta ja kiekosta, sekä tulosveikkausta illan peliin. Joku pääsi ilmeisesti aika lähelle, mutta useimmat veikkaajat pienet loppunumerot yllättivät.

Paluumatkan hartaudessa puhuttiin meille tärkeistä ihmisistä ja siitä, kuinka tärkeää on viettää aikaa heidän kanssaan. Tämä matka tarjosi monelle juuri sitä. Oli hauska nähdä, miten isät ja lapset viihtyivät keskenään, ja miten korostetunkin hyvää huolta isät lapsistaan pitivät. Lastenpahoinvointia koskevasta uutisoinnista huolimatta oli hyvä nähdä, että ainakin jossain lapsilla on vielä hyvä olla.

Ikävämpänä uutisena ohjaajani soitti kesken ottelun ja kertoi olevansa ainakin kaksi viikkoa sairaslomalla. Tämä vaikuttaa puolestaan harjoitteluuni, eli parin viikon ajan olen paljolti omillani, ja siten joudutaan miettimään, mitä pystyn ja haluan tehdä, mitä en. Muuten ohjelma pysynee samana, mutta huomiselle suunniteltu kerhon päätösretki jää väliin jo pelkästään vastuukysymyksien takia, ja luultavasti pari oppituntia siirtyy tuonnemmaksi. En pidä hyvänä ideana mennä vieraaseen kouluun, jossa on jo valmiiksi ollut vaikeuksia yhteistyön kanssa, täysin kylmiltään. Kokemukset oppituntien pidosta olisivat kyllä hyviä, mutta tässä tilanteessa en aivan koe olevani valmis.

Tilanne kuormittaa myös muita työntekijöitä, kun kaksi yhdeksästä nuorisotyönohjaajasta on yhtä aikaa pitkällä sairaslomalla. Yhden ollessa työalavastaava, jää kuuden harteille paikata parhaansa mukaan muita. Aika kova homma jo valmiiksi kuormitetuille ihmisille. Toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin ja tästä kaikki selviämme!

Priorisointia

Napsahti lastensuojelun kokoavasta esseestä 2-. Ei juuri kiinnostanut. Enkä panostanut. Tehtävä meni jo muutenkin pitkäksi, ja priorisoin tehtävän alemmaksi kuin menestyksellisen harjoittelun suorittamisen. Näin tätä priorisointia oppii.

Opettaja antoi palautetta näinkin laajasti: “Olet selvästi hyvä kirjoittaja, mutta nyt et kuitenkaan panostanut tehtävään ja vastannut kaikkiin esitettyihin teemoihin tyyliseikat ja lähdemerkinnät huomioiden.”

Jos tuonne alustalle voisi vastata, kommentit olisivat varmasti luokkaa “Aha. Ei napannut, sori.”

En varmaan vastannutkaan kaikkeen, mutta siitäkin olisi kiva saada jotain palautetta, mihin vastasi. Kaipa tää on Diakin linjaa. Noh, eipä kiinnosta oikeastaan liikaa.

Analysointia

Harjoitteluani ohjaava “opettaja” kävi tänään Viikissä. “Opettaja” siksi, että kyseinen henkilö on korkeintaan tuntiopettaja, päätyönään virassa oleva nuorisotyönohjaaja Järvenpään seurakunnassa. Tilanne sinällään oli varsin mielenkiintoinen, että ohjaajani ja “opettaja” ovat työtovereita kahdenkymmenen vuoden takaa, ja minä & “opettaja” viime kesältä.

Itse asiassa koin positiivisena asiana, että tilanteessa oli kaksi minut varsin hyvin tuntevaa ihmistä, siitä saa itsekin aivan eri lailla irti. Keväällä harjoittelussa näin ohjaavan opettajan toista kertaa ohjauspalaverin aikana, eipä ollut kummempaa sanottavaa hänellä. Tällä kertaa pääsimme aika hyvinkin asioiden ytimiin, ja tuntui, että harjoituskokemuksista oli helppo puhua. Lisäksi kun opettajan rooliakin vetävä on tehnyt parikymmentä vuotta töitä alalla, on näkemys ehkä vähän eri luokkaa kuin yleensä vain jonkun opettajan, joka on ollut saapuvilla.

Keskustelusta jäi hyvä fiilis, ja ehkä hiljalleen alkaa uskoa, että se saatu positiivinen palaute voi pitää paikkansakin. :) Välillä tuntuu, ettei noin hyvää palautetta pitäisi saadakaan…

Aamusta olin päiväkerhossa katselemassa ja tekemässäkin. Lasten kanssa on edelleen kiva olla. Ja pääsinpä sotkemaan käsiänikin, taikataikinaa leipomassa. Siitä sitten tehtiin joulukoristeita piparimuoteilla. Taikina ei ollut paras mahdollinen, mutta silti saatiin hienoa aikaan!

Ikävämpi tapaus oli illan kokkikerhossa, kun poika otti ja oksensi kesken ruuanlaittotapojen opiskelun. Meni suunnitelmat vähän uusiksi pienen hetken ajaksi, kun saatiin jäljet siivottua, äiti kiinni ja taas vauhdista kiinni. Saatiin tehtyä hyvää välipalaa kuitenkin.

Saman ruumiin jäseniä

Eilisen juhlan jälkimainingeissa mietin, kuinka vaikeaa nykyisellä seurakuntamallilla olisi työskennellä ilman sen kaikkia työntekijöitä. Tunnin verran kekkereiden jälkiä siivonneena on taas hiukan helpompi nostaa hattua suntioille, joiden työpanosta osaa harvemmin arvostaa, ainakaan, jos työt on tehty. Se kyllä huomataan, jos ei ole. Lauantaiseen hiljaisuuden päivään suntio (vahtimestari) tuli työntekijöistä ensimmäisenä ja lähti viimeisenä, ja teki meistä varmasti eniten töitäkin. Helppohan sitä on valmiiseen pöytään mennä.

Puuh.

Takana matkat mukaanlukien noin 13 tunnin päivä, josta enemmän tai vähemmän aktiivista työskentelyaikaa 11 tuntia. Tervetuloa seurakuntatyöhön! Huominen on vapaata, tosin tarkoitus olisi käyttää se ainakin jossain määrin harjoitteluraporttia tukevaan toimintaan. Katsotaan kuinka käy. Loppuviikko meneekin taas pitkähköjen päivien puitteissa: torstaina kymmenisen tuntia, perjantaina n. 9, ja lauantain ohjelmassa on päivä Tampereella isä-poika -retken puitteissa. Luvassa mm. Ilves – Jokerit -lätkäpeli. Ei olekaan tullut käytyä peleissä sitten Turun ylpeyden loistoaikojen, joskus 90-luvulla. Tampereellakaan en ole pistäytynyt reiluun vuoteen, kerran poismuuton jälkeen.

Viime lauantain hiljainen päivä oli hieno kokemus, niin meille töissä olleille kuin vierailijoillekin. Tosin oma hiljentyminen hieman kärsi siitä, että oli töissä, mutta kokemus kyllä korvasi sen. Tänään päivä alkoi aamunavauksella, jatkui parilla joulukirkkopalaverilla ja päättyi lasten oikeuksien päivän juhlaan, jota edelsivät luonnollisesti valmistelut. Aamunavaus meni hyvin, ainakin itse olin tyytyväinen. Malmin kirkolla järjestettyyn juhlaan ei osattu oikein valmistautua, kun ei tiedetty osallistujien määrää. Kaikki lapset oli kutsuttu, ikään katsomatta. Ajatus oli, että jos 60 lasta tulee, tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetystä tapahtumasta tulee perinne. Alun nukketeatteriesityksen aikana laskettiin paikalla olevan noin 100 lapsivierasta, ja lisää näytti tulevan koko ajan, ja vanhempiakin oli mukana yllättävän paljon. Meillä oli paikkoja varattuna vajalle sadalle, ja jostain niitä oli tehtävä lisää. Hetken aikaa oli melko hektistä, mutta kaikki lapset löysivät paikkansa. Suunniteltua ohjelmaa karsittiin melko rankasti ja keskityttiin herkutteluun. Täysin oikein, eipä tuolla porukalla muuta olisi saanutkaan aikaan.

Antoisa päivä takana, nyt hyvillä mielin nukkumaan.

Sattuu ja tapahtuu

Viimeisen n. viikon aikana on tapahtunut yhtä ja toista. Jokelan tapahtumat ehkä suurimpina, mutta henkilökohtaisessa elämässäni ne eivät ole olleet kovin suuressa roolissa. Kotona kaikki ei mene niinkuin pitäisi, ja ajatukset ovat siellä suuren osan päivistä. Tämän viikon tiistaiksi piti saada valmiiksi näyttely Viikin kirkkoon otsikolla “Varhaisnuorten ajatuksia kirkosta ja elämästä”. Ideoita ja ajatuksia toteutukseen oli vaikka kuinka paljon, mutta aikaa toteuttamiseen ei ihan niin paljoa. Siihen lisäksi kaikki muut harjoittelukuviot, ja pää alkaa olla aika täynnä. Lisäksi tästä työviikosta tuli kuusipäiväinen putki, ja viimeisten kahden viikon ajalle yhteensä 11 työpäivää, ja vapaapäivät kaikki yksittäisinä. Kirkon työajaton työ siis alkaa hahmottua.

Eilen oli Viikissä yhteistyössä läheisen Lasten ja nuorten puisto Viikkarin kanssa Dallaajat- retkikerho. Kerholaiset tulivat Viikin kirkolle ja ohjelman vetovastuu tuli minulle. Suunniteltua ohjelmaa ei paljoa tarvinnut ottaa käyttöön, vaan “pakolliset kuviot”, nakkien paisto, välipala ja “intiaanihelmien” tekeminen sekä kirkkoon tutustuminen veivät liki kaiken käytettävissä olevan ajan.

(Liian) pian Dallaajien jälkeen alkoi pienten (2.-3.-lk.) kokkien kokkikerho, joka oli sekin minun vastuullani, tosin tieto siitä oli jäänyt hieman epäselväksi minulle. Lisäksi lapsille jaettavan reseptin tulostus ja monistus jäi liian viime tinkaan, varsinkin kun tekniikka ei toiminutkaan toivotulla tavalla. Alku oli melko kaaosta, mutta hämmennyksen jälkeen homma saatiin edes jossain määrin toimimaan. Vilkas ryhmä ja sellainen ruoka, jossa ei tekemistä ollut tarpeeksi, oli melko haasteellinen yhdistelmä. Kerhonohjaajan avustuksella saatiin homma kuitenkin pelaamaan ja ihan maukkaat teeleivätkin aikaan. Illalla oli vielä virsi-ilta, johon ohjaaja minut ohjelmoi, muttei itse tullutkaan paikalle, vaikka niin alunperin oltiinkin puhuttu. No, aina ei voi voittaa.

Tänään aamulla ideoitiin ensi viikkoa, ja piti olla aamunavaus, joka peruuntui tämän aamuisella ilmoituksella. Kiva. Kohta pitäisi suunnata rakentamaan huomista “Helmiä ja hiljaisuutta” -päivää Viikkiin. Tarkempaa tietoa päivästä ei juurikaan ole, mutta kuulostaa mielenkiintoiselta. Odotan innolla.