Kasvun paikalla

Opinnot ohittivat tänä keväänä puolenvälin rajapyykin. Kaksi pitkää ammattiaineiden opintokokonaisuutta on takana, ja niiden lisäksi ensimmäisen vuoden perusopinnot. Ehkä tässä kohtaa on hyvä katsoa taaksepäin ja miettiä, mitä on tullut tehtyä.

Kaksi vuotta sitten olivat pääsykokeet suhteellisen lähellä. Rehellisesti voin sanoa, etten yhtään muista, mitä ajattelin tai miltä tuntui. Kaipa sitä jotenkin levollisena odotteli junaa Tampereelta(Toijalasta) Kyrölään. Pohjimmaisia ajatuksia taisi olla, että jos minut opiskelemaan halutaan, sitten pääsen kouluun. Jos ei haluta, ei minun ole tarkoituskaan olla siellä. En muista, ajattelinko enemmän yläkertaa vai koulua, ehkä molempia.  Pääsykoepäivästä en paljoa muista, en esimerkiksi tunnista yhtään opiskelutoveria pääsykokeista. Hyvin ne kuitenkin taisivat mennä…

Muistan joskus, ehkäpä juuri tuolla nimenomaisella junamatkalla, Järvenpäässä pysähtyessäni katselleeni ympärilleni ja ihmetelleeni, missähän pikkukaupungissa sitä mahdetaan olla. Ero Tampereeseen oli melkoinen. Täältä kuitenkin itseni löysin, ja kotikuntani on ollut Järvenpää elokuusta 2006 alkaen. Eipä tämä ihan niin pikkukaupunki ollutkaan. =)

Jo alusta alkaen meille tehtiin suhteellisen selväksi, ettei helpolla tule pääsemään. Erot muihin sosiaalialan ammattikorkeakouluihin ovat ainakin kuulopuheiden perusteella huomattavia. Diakissa korostetaan yhteisöllisyyttä, ja ryhmäilmiöiden tukemiseen käytetään yllättävän paljon energiaa. Tämän kyllä huomaakin, ja yhteishenki opiskelijoiden kesken on äärimmäisen hyvä. Erityisesti alkuvaiheissa kanssaopiskelijat tuntuivat lähinnä hypersosiaalisilta, ja ystävyyssuhteiden muodostumisnopeus sen mukaista. Jossain mielessä koulusta tulee mieleen käymäni aliupseerikurssi, jossa tiukoilla edellytyksillä saatiin aikaan erittäin vahva ryhmäytyminen.

Paljon on joukkoon mahtunut turhautumistakin, mutta juuri yhteishengen avulla niistä on useimmiten päästy yli. Matkalla on joukko harventunut, mutta vastapainoksi on mukaan saatu vierailevia vahvistuksiakin. Ensimmäisen vuoden jaksot jättivät melko vahvan kysymyksen: “Mistä tässä sopassa oikein on kyse?”, mutta ainakin itselleni on ollut hyödyksi toisen opiskeluvuoden pitkien kokonaisuuksien kokoava ote. Ilmiölähtöinen ote, jota Diakissa harrastetaan, on ainakin itselleni toimiva malli opiskella. Käydään läpi yhteen asiakokonaisuuteen liittyvät asiat kerralla, ja sitten siirrytään seuraavaan. Toisen vuoden “Lapsuus ja Nuoruus” sekä “Mielenterveys ja Päihteet” -jaksot käsittelivät juuri mainittuja aiheita ja niihin liittyviä sosiaalityön kuvioita enemmän tai vähemmän tasapainoisesti. Ensi vuonna on vielä edessä “Monikulttuurisuus” ja “Työ, työyhteisöt ja johtaminen”.

Viimeinen kokonainen opiskeluvuosi siintää vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta erityisesti opinnäytetyön muodossa se on koko ajan mielessä. Elokuun puoliväli tulee kuitenkin yllättävän nopeasti vastaan. Sitä ennen on aikaa siirtää opittua oikeasti käytäntöön, kukin omassa työympäristössään.

Hyvää kesää!

Kun mainitsee olevansa harjoittelussa sairaalakoulussa, saa yleensä yhden tai useamman katseen osakseen. Jotain asioista tietävät ovat useimmiten enemmän tai vähemmän kauhuissaan, osalle joutuu selittämään juurta jaksaen, mistä on kyse. Kaikkein paras joukko ovat kuitenkin ne, jotka oikeasti tietävät, mistä asioissa on kyse. Useimmat jälkimmäisen joukon edustajista puhuvat sairaalakoulusta pelkkää hyvää. Itsellänikään ei ole mitään pahaa sanottavaa ainakaan nykyisestä harjoittelupaikastani, muista sairalaakouluista en tiedä.

Otsikon toteamus tuli vastaan eilen, kun olin keikkahommissa Helsingin Diakonissalaitoksen lasten intensiivihoidon osastolla. HDL on viimeisin työnantajani, jonka leipää on tarkoitus pureskella koulun ja kesätöidenkin ohessa. Ensikosketus eilen iltavuorossa tuntui mielenkiintoiselta, haastavalta, mutta mielekkäältä. Katsotaan, miltä näyttää muutaman vuoron jälkeen. Töitä ainakin näyttäisi riittävän, päätellen puhelimen soinnista ja tulleista viesteistä. Matka vain hiukan harmittaa, edessä on aina vähintään junamatka Pitäjänmäkeen.

En ole vieläkään oikein varma, onko mielenterveystyö minun juttuni, mutta kummasti sieltä suunnalta näytän itseni löytävän. Nytkin kutkuttelee mielessä ajatus hakeutua keikkatöihin Järvenpäässä sijaitsevaan, psyykkisesti oireileviin lapsiin erikoistuneeseen lastenkotiin. Samoin opinnäytetyötäni mietin, ja joku mielenterveystyön ja seurakuntaelämän yhdistävä aihe kiinnostaisi tällä hetkellä erityisesti.

Harjoittelu alkaa olla lopuillaan, ja haikella mielin olen lähdössä. Ehkä koululta aukeaisi sijaistarpeen myötä mahdollisuus käydä silloin tällöin kääntymässä. :) Nyt on kuitenkin tullut aika siirtyä eteenpäin. Kesätöiden kautta kohti monikulttuurista ammatillisuutta ja seuraavaa harjoittelu sen tiimoilta. Katsotaan, mihin elämä kuljettaa…

Kaksi viikkoa harjoittelusta on takana. Psykiatrinen sairaalakoulu on harjoitteluympäristönä ajoittain hyvin haastava, mutta myös palkitseva. Koulun oppilailla on kaikilla vähintään yksi mielenterveyden häiriö diagnosoituna, ja useimmat heistä ovat myös potilaina nuorisopsykiatrian osastoilla. Syitä ja diagnooseja on monia, mutta kaikilla on oma syynsä koululla olemiseen. Koulu edustaa heille pääsääntöisesti normaaliutta, osalle välttämätöntä pakkoa, mutta kuitenkin on olennainen osa “normaalia” elämää.

Pari viikkoa noita nuoria katselleena en voi kuin todeta, että ehkä meistä yhden jos toisenkin sietäisi käydä psykiatrisessa osastohoidossa jossain elämänsä vaiheessa. Harjoittelun kanssa yhtä aikaa olen tehnyt rippikoulutöitä, enkä kyllä aina pysty erottamaan, kumman ryhmän kanssa ollaan tekemisissä. Etukäteen voisi ajatella, että mielenterveyden häiriöön hoitoa saavien ryhmä olisi jotenkin vaikea, “haastava” ja vaikka mitä. Tosin yhtä lailla sitä on lähes mikä tahansa ryhmä yläasteikäisiä. Jos otetaan vaikka parikymmentä 15-vuotiasta, kuten rippikoulussa, ei varmasti löydetä koherrentisti hyvin käyttäytyviä ja innokaita nuoria, vaan täysin eri tavoin eri asioihin suhtautuvia murrosikäisiä. Sama ilmiö toistuu sairaalakoulussakin. Tämä on ollut minulle eräs suurimmista opeista harjoittelun puitteissa tähän saakka.

Olen antanut itselleni luvan käyttää ainakin jonkun verran aikaa tämän harjoittelun puitteissa sen miettimiseen, olenko valmis ja halukas työskentelemään jossain vaiheessa mielenterveystyössä. Vielä en osaa siihen sanoa juuta tai jaata. Sen kuitenkin tiedän, että mielenterveyden häiriöistä kärsiviin lapsiin, nuoriin ja aikuisiin tulen aivan varmasti törmäämään, tein sitten töitä millä kentällä tahansa. Tuota ajatellen on tämä harjoittelu liki parasta mahdollista harjoittelua. Erityisesti rippikoulutyötä silmällä pitäen on myös “erilaisten oppijoiden” kanssa työskentely varmasti palkitsevaa myös jatkossa. Yli puolilla koulun oppilaista on erityisopetuspäätös, ja muutkin ovat varmasti jollain tasolla erityisen tuen tarpeessa oppimisessaan.

Eipä tuonut loppukaan lähiopetus paljoa iloa oppimispäiväkirjan suhteen. Päiväkirjaa tuli pidettyä oppimisalustalle, kuten oli tarkoituskin, jotta opettajat voivat sinne kommentoida. Tämän järjestelyn oli ehkä tarkoitus mahdollistaa keskustelua opettajien ja opiskelijoiden välille. En tiedä, oliko vika omissa kirjoituksissani vai missä, mutta itse en kertaakaan saanut sellaista kommentia, mitä olisin kokenut hyödylliseksi oppimiseni reflektoinnin kannalta. Se ainut viesti tähän astisista, joissa oikeasti pohdin jotain, enkä vain kommentoinut opittua, kuitattiin kiittämällä palautteesta tmv. Äärimmäisen motivoivaa.

Noh, tänään alkoi harjoittelu, jospa sieltä löytyisi kirjoitettavaa, joka kirvoittaisi opettajiltakin kommentteja.

Tänään englannin tunnilla mietittiin, miksi vielä ammattikorkeakoulutasollakin kieliä opetetaan samalla metodilla kuin jo ala-asteella, poislukien kieliopin opetus. Luetaan teksti, etsitään sanoja, käännetään lauseita ja keskustellaan parin kanssa. Onko se oikeasti paras metodi opettaa, vai onko se ainoa?

Jaksolla on käytännössä pakko pitää oppimispäiväkirjaa. En aivan ymmärrä, miksi. Opettajat perustelevat sitä mm. opettamisen kehittämisellä, joka on ajatuksena hieno ja Diakissa kyllä tarpeellinenkin. Opitun reflektoiminen on luonnollisesti tärkeää, mutta eivätköhän aikuiset ammattikorkeakoululaiset osaa reflektoida kukin parhaaksi näkemällään tavalla… Itselleni oppimispäiväkirjan pitäminen ei ole millään tasolla paras keino peilata itseäni ja oppimaani, lähinnä päinvastoin. Mutta tehtävä mikä tehtävä.

Tähän astisten näyttöjen perusteella Mieleterveys ja päihteet on korkealla valittaessa Diakin parasta opintokokonaisuutta. Jaksoa on käyty vasta kolmisen viikkoa, mutta jo nyt luentojen taso on yllättänyt hyvin positiivisesti, ja parempaa on kuulemma vielä luvassa. Varsinaisten aiheiden ohella on jo moninkertaistettu esimerkiksi perhetyön näkökulmaa (taino, ääretön kertaa nolla taitaa edelleen olla nolla.), samoin nuorisotyötä on esitetty suhteessa Lapsuus ja nuoruus -jaksoon kiitettävästi. Luennoijat tietävät, mistä puhuvat, ja heillä on esittää käytännön esimerkkejä ja kokemuksia, joihin nojata. Jakson alussa meille esittäytyivät niin AAL, Al-anon, AA, kuin mielenterveyskuntoutujakin. Nämä antoivat esityksillään pohjaa siitä, millaista elämä on alkoholistina tai alkoholistin perheessä, samoin kuin kokemuksia mielenterveyden häiriöstä kuntoutumisesta.

Jakson alkuun sijoittuu kaksi tehtävä, joiden puitteissa perehdytään erilaisiin suunnitelmiin ja lainsäädäntöön, joka ohjaa mielenterveys- ja päihdetyötä. Niitä on paljon.  Kaiken lainsäädännön tunteminen lienee mahdotonta, mutta ainakin jonkunlaisen kuvan strategioista ja laeista sekä asetuksista on saanut. Muuten riittäneekin, kunhan tietää, mistä löytyy tieto pykälistä.

Luennot ja tenttikirjallisuus mielenterveyden oireista on melko pelottavaa seurattavaa, kun useimmat oireet tunnistaa itsestään. Saa pitää pään kylmänä, ettei ala käyttäytyä “diagnoosin”mukaisesti.

Syksyllä oli luennoilla puhetta opintojen ohjaajan sanoneen, että opinnäytetyötä pitäisi aloitella jo tänä keväänä. Tänään oli sitten lukukauden alkajaisiksi OT-info, jossa kerrottiin, ettei aloittamisella ole vielä kiire, jollei ole lähdössä ulkomaille harjoitteluun ja siellä ollessaan tee jotain OT-liitännäistä juttua, esim. kerää materiaalia.

Muutenkin olen miettinyt, kun opinnäytteestä on puhuttu lähes koko opiskelujen ajan,  että ollaanko Ammattikorkeakoulussakin vielä sillä asteella, että opiskellaan ainoastaan tutkintoa ja sen päättävää suoritusta varten. Lukiossa ylioppilaskirjoitukset, AMK:ssa opinnäytetyö.

Huomenna alkaa Mielenterveys ja Päihteet -opintojakso(MP). Odotan mielenkiinnolla, onpahan jossain määrin vieraampi aihealue kuin tähänastiset.

Lapsuus ja Nuoruus -jakson raportti alkaa olla valmis, vielä pitäisi palauttaa se ja arviointipaperi. Enää pitäisi löytää lokerikko, johon paperin palauttaisin. Jatkamme etsintöjä huomenna.

Ajattelin, että tätä blogia on ehkä turha rajata pelkkään yhteen harjoitteluun, vaan otan tämän käyttöön muutenkin opiskeluihin liittyen. Tätä kautta saattaa tulla jonkunlaisia muutoksia rakenteeseen ja muuhunkin.

… ja kättä puristaa / Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa. / Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin. / Teille laulamme nyt näkemiin. ..

Viikot vierähtivät, ja näin ollaan tultu pisteeseen, että harjoitteluvaihe on päättynyt. Tänään olimme harjoittelija- ja ohjaajajoukolla Kirkkoherran kanssa lounaalla, ja siinä tuli päälimmäisiä tuntoja purettua. Maanantaina olisi aika palata koulunpenkkiin, tosin vain päiväksi. Paljon hyviä muistoja ja kokemuksia jää käteen. Matkan varrella tuli vastaan paljon hienoja ihmisiä, joiden työskentelystä oli ilo oppia. Äärimmäisen hieno kokemus kaiken kaikkiaan, ja negatiivista on vaikea löytää. Suurin oppi harjoittelusta tulee varmasti jälkikäteen, ja pureskelu jatkunee vielä pitkään. Toisaalta sorvin ääreen tulee palailtua tännekin suuntaan useaan otteeseen, varhaisnuorten hiihtolomaleirin ja rippikoulujen tiimoilta.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin - täältä tähän. Tämä blogi palannee ilmoille keväämmällä, silloin uusin teemoin ja uusin haastein, kun vuorossa on Mielenterveys ja Päihteet -opintojakso.

Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa.
On joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa.
On yksi, joka pysyy, kaiken ymmärtää:
Jeesus vierellemme aina jää

Joskus kannattaa olla siellä, missä tapahtuu ja saada suunsa auki oikeaan aikaan. Noin kahden tunnin aikajaksolla olin suullisesti hakenut kesätöitä Malmin rippikoulutyöstä, minut oli haastateltu ja valittu. Kaikki ilman papereita. Tässä alkaa olla jo paperittoman toimiston makua. :) Luvassa on kolme rippileiriä kesä- ja heinäkuun aikana sekä ennakkokokoontumisia ja muita valmistavia juttuja kevään aikana.

\o/ \o/ \o/

Viime kesän olin Järvenpäässä vastaavissa töissä, ja varmasti olisin sinne nytkin päässyt, mutta haku sinne on alkamassa vasta tämän kuun aikana, ja toisaalta vaihtelu virkistää ja näin saa vähän näkökulmaa muihinkin toimintamalleihin. Kevättä ja kesää odotellessa.